Pimeä pitkin päivää, sade ropisee ja kynttilät avaavat pienen piirin. Unen tarve lisääntyy ja nukkuminen onnistuu, jos on kohtuullisesti saanut huolimyllyn hiljentymään. Elämä kutistuu ja työntää vielä koronankin voimin ihmiset omiin koloihinsa.
Kysymyksiä
Pysähtyminen nostaa elämän inventaariossa monia kysymyksiä, joiden kautta yrittää parhaansa mukaan ymmärtää itseään ja elämää huonoista uutisista huolimatta. Miksi-kysymysten vaihtaminen armahtaa kehästä. Miten – kuinka – ketä varten, ovat usein hedelmällisempiä kysymyksiä. Alitajunnan käyttöön rekisteröitynyt tieto tulee ymmärrettäväksi ja usein myös armahtaa vaatimuksilta.
Tyhjä tila houkuttelee mielen hämärässä vanhoille poluille. Jos ne eivät enää palvele, hiljaisuudessa voi päästää niistä irti. Vanhat unelmat, toiveet, pettymykset siirtyvät menneen kalenterin sivuille. Se tuo tilaa tähän hetkeen, joka pimeässä tuntuu rajattomalta kuin ikuisuus.
Rauha alkaa vähän kerrallaan laskeutua, hyväksyminen, että elämä on juuri tässä ja näillä ehdoilla. Ei tarvitse toivoa tai taistella pelkojen kanssa, jotka molemmat kurottavat tulevaan. Aika on kulkenut lävitseni, merkannut soluihini tapahtumia, joita olen tulkinnut kokemuksistani. Hyväksyminen antaa levon myös kivun kanssa, hälyttää se sitten kehon tai mielen kautta.
Väsymys
Painava peitto ajatusten päälle laskettuna vie ihmisen taajuuksiin, joka puhdistaa, parantaa ja kerää viisaasti voimia ponnisteluista. Tätä olen kuullut terapiassa, työnohjauksissa jaystäviltä. Joka syksy pimeä tuo meidät jokaisen aina eri kohtaan omalla matkallamme. Siksi väsymys yllättää, vaikka sen viesti on ilmiselvä: Lepää!
Aion ottaa kaiken irti tästä pimeästä ja vanhastaan tiedän jo, että jonain päivänä kädet alkavat pyytää tekemistä, mieli tuottaa tarinoita. Sanat alkavat leijua ympärillä ja tiivistyvät oivalluksiksi. Sitä ennen vielä katson, kuinka kaksi hämärää suutelevat keskellä päivää loskassa ja myrskyssä. Aamu ja ilta käsikkäin.
Kuva: Liisa Salmenperä