Archive for Author Terhi Vedenkivi

Kitinää ja ehdotuksia

Tunnetko tyypin? Aina sanottavaa toisten ulkoisesta olemuksesta, puhetyylistä, mielipiteistä tai mistä vain hän poimii aiheensa. Hiljalleen kritiikki alkaa automatisoitua, eikä hän muuta elämästä halua katsoa kuin ongelmia ja toisten väärää tietoa. Usein tyyppi ajattelee olevansa varsin terävä ja tietysti aina oikeassa, siksi keskustelu hänen kanssaan on rasittavaa tai mahdotonta, koska se ei ole vastavuoroista.

Jotkut heimolaisensa kääntävät terän myös itseensä ja marttyyrin surkuttelu paisuu mittoihin. He odottavat toisilta sääliä ja vapautusta syyllisyydestä, josta valta armahtaa on ainostaan heillä itsellään.

Mistä tyyppi löytää korvat, siihen hän kaataa dataansa. Hän ei huomaa itse muuttuneensa, vaan kaikki johtuu kurjasta maailmasta tai toisten ihmisten tyhmyydestä ja tietämättömyydestä. Näin katkeruus tulee oikeutetuksi, vaikka jokainen tilanne on uusi valinta löytää itse rakentavampi näkökulma.

Liian kirkas peili

No tuli itse juuri kritisoitua tyyppiä, sorruttua vaikeaan haasteeseen. Kuinka suvaita suvaitsemattomuutta? Kenelle voi nostaa peilin ja kysyä vaahtoamisen takana olevia syvempiä motiiveja? Kannattaako itsensä altistaa siihen, kun todennäköisesti joutuu mustalle listalle ja tyypin oikeassa olemisen tarve vain lisääntyy.

Mietin, kuinka monesti elämän aikana olen vaihtanut mielipidettä. Uusi tieto on laajentanut käsitystä ja näkemykseni on muuttunut. Tuuliviiri, lammas laumassa tai manipuloitavissa, sanoisi tyyppi, mutta minulle se on kasvua. Jos pitää varmasti kiinni omasta mielipiteestään, alkaa karttaa kyseenalaistavia näkökulmia. Jääräpääkin olen, joten tiedän, että kasvu on joissain asioissa hidasta. Käsitykset on syytä päivittää ja syventää ajan tasalle. Siihen tarvitsisin kipeästi oikeaa ravintoa.

Tarjottimella

Ei me paljoakaan itse keksitä, yhdessä täällä eletään ja samat ilmiöt meitä pyörittävät. Nyt on tarjottimella sotia, diktaattoreita, ilmastomuutosta, pakolaisuutta ja muuta varjoa, joka tunkee uutisista ja yleisestä ilmapiiristä kuin sumu maiseman ylle. Negatiivisuutta on tarjolla runsaasti. Moni seuraa tarkasti maailman tapahtumia, toiset annostelevat ja jotkut säätävät itsensä kokonaan ulos tietovirrasta.

Kaivan vastapainoksi tietoa uusista innovaatioista. Huomaan, että maailmassa tapahtuu paljon myös hyvää, mutta ne uutiset eivät helposti meitä saavuta. Meillä on koko kansan Yle, joka voisi ottaa isomman vastuun siitä, mille tiedolle altistumme. Siksi kirjoitin suoraan Ylen korkeimmalle johdolle sähköpostin, jonka jaan kanssanne siinä toivossa, että joku teistä patistelisi myös yhteistä Yleämme.

Rakas Yle,

Koska tarkoituksenne on ylevä ja suuntanne on selkeä, ”jotta Yle olisi vastakin arvostettu ja rakas”, uskallan kirjoittaa teille. Televisiosta uutisia on tullut katsottua vuosikymmenet. Olette tärkeä ja luotettava tietolähde, kiitos siitä. Tässä olette tarkoituksenne ytimessä.

Levottomuuksien ja monien uhkien aikana kevyt viihde voi olla joidenkin toive. Rikkaiden rouvien elämän seuraaminen ja muut kaupallisten kanavien kanssa kilpailevat viihdeohjelmat antavat hetken sumun todellisuuteen. Miten se tukee arvojanne? Tämä lyhyt kritiikkini avatkoon motiivin ja oven varsinaiseen ehdotukseeni.

Ihmisten mielikuva, pelot ja odotukset taloudesta, ovat osa ekonomien tuntemaa aallokkoa. Laajennan tätä psykologista ilmiötä perustehtäväänne, voisiko kaikkia koskevan toivon näkökulman kohottaminen olla vahvemmin agendallanne? Ehdotan, että kerran viikossa tulisi Hyvät uutiset, koska niitäkin on, vaikka usein ne hukkuvat katastrofeihin tai turruttavaan viihdehuttuun.

Tieteessä tehdään jatkuvasti uusia innovaatiota, ilmastoasioissa vaikeiden ilmiöiden lisäksi, tapahtuu myös toivoa herättäviä asioita. Jokainen voisi luottaa kuulevansa näistä uutisista, kun ne tulisivat säännöllisesti viikottain. Toivon näkökulma motivoi meitä omiin pieniin tekoihin yhteisen ja oman elämän hyväksi. Näkisin mielelläni Ylen kohottavan bruttokansanonnellisuutta eli onnellisuusindeksiä, teillä on siihen valtuudet, vapaus ja osaamista.”

Avuttomuuden ytimessä

Elämän tapahtumien kulkua ei voi aina ohjailla. Joskus tulee vastaan jyrkkiä mutkia tai näköala eteenpäin on vain sumun peitossa. Toisinaan hyvin pienet ulkoiset tapahtumat saattavat toimia laukaisevana tekijänä vanhojen kipujen kokemiseen. Tunne tulee aina preesensissä eli alkuperäisenä ja aitona.

Avuttomuuden tunne on inhimillistä. Siihen kytkeytyy riittämättömyys, tieto siitä, että oma osuus ei avaa ulospääsyä. Minkälaiseen reaktioon avuttomuus meidät johtaa?

Opitut valinnat

Tunnistatko ja osaat nimetä avuttomuuden vai ohitatko sen pullistelemalla itsetuntoasi, ettet paljastuisi edes itsellesi? Oletko sisupussi, joka rakastat harmaita kiviä, koska niiden läpi ponnistelu tuntuu tutulta? Pudotatko hanskat etkä tee omaa osuuttasi ollenkaan ja alat tuntea olosi kotoisaksi kaiken surkeuden keskellä? Rankaisetko itseäsi yhä syvemmälle avuttomuuteen, koska et ole minkään arvoinen? Mietitkö loputtomiin kohtaloasi ja vahvistat uskomustasi: Aina minulle käy näin! Analysoitko pääsi puhki miksi, mikä johti sinut tähän? Ja mitä sitten vaikka ymmärtäisit? Lopulta tärkein kysymys on, kuinka tunnistat ja hyväksyt avuttomuuden tunteet ja kokemukset.

Myötätunto

Hyväksyminen ei pyydä ratkaisua tai tietoa, mihin tilanne johtaa. Mitä sanoisit hyvälle ystävällesi, kun hän on heikoilla, voimaton ja avuton? Voi olla, että sanat ovat vähissä, mutta myötätuntoinen asenne kulkee kuin valo läpi säröjen ja halkeamien. Katso itseäsi samalla tavalla. Oma tarina muuttuu kasvun myötä ja avuttomuuden kokeminen antaa siihen hyvä mahdollisuuden.

Meissä on monta kerrosta, yhtä aikaa avuttomuuden kanssa myös opittuja taitoja ja vahvuutta, vaikka tunne kertoisi jotain toista. Hyväksyminen avaa yhteyden omiin sisäisiin apuihin ja näkökulmiin sekä myös muilta ihmisiltä tulevaan apuun. Aikuisille ei aina löydy vahvaa rinnallakulkijaa joka hetkeen, mutta itsessä on paljon voimaa. Kun avaa itsensä avulle voi hämmästyä, kuinka paljon vetoapua saa elämältä monin tavoin: sopivia sanoja, lauluja, artikkeleita, ikiaikaisia viisauksia, omia vanhoja oivalluksia ja kohtaamisia.

Avuttomuuden tunnistaminen, hyväksyminen ja avun vastaanottaminen johtavat terveeseen ymmärrykseen omista voimavaroista ja rajoista. Jokainen kirjoittaa elämäntarinaansa itse niistä kokemuksista, joita tulee pyytämättä sekä omilla valinnoilla. Avuttomuus on toisinaan ihmisen osa, se tekee meistä vuorollaan auttajia ja avuntarvitsijoita. Nämä tilanteet johtavat parhaimmillaan syviin kohtaamisiin, jotka mahdollistavat kaikkien ymmärryksen ja elämän taitojen lisääntymisen.

Onnenpyörä

Psykiatri Carl Gustav Jung loi pohjan alitajuisen olemuksemme tutkimiselle. Hänen synkronisiteetiksi nimeämä ilmiö avaa käsitystämme mystiseen tai rationaalisesti selittämättömään maailmaan. Sen mukaan voi syntyä tilanteita, joissa kaksi tai useampi asiaa tapahtuu rinnakkain ilman, että niillä on kausaalista yhteyttä toisiinsa. Tästä tapahtumien yhdistymisestä syntyy merkitys sen kokijalle.

Jungin kerrotaan väitelleen Sigmund Freudin kanssa alitajunnan olemuksesta.Freud oli jo vanhempi ja arvovaltaansa kasvattanut, eikä hän antanut periksi omista tulkinnoistaan. Jung toi kiihkeästi henkisempää näkökulmaa käsitteisiin. Kesken kinastelun suuri puupöytä huoneessa halkesi paukahtaen. Se oli synkronisiteetin kokemus Jungille. Hän tajusi, että hänen ja Freudin opit jakautuvat omiin linjoihinsa ja Jung valitsi oman puolensa.

Sanojen voima

Aina ei tapahdu suuria sattumuksia, mutta pieniä voi järjestää ihan itse. Helppo menetelmä on bibliomantia. Sanan historia tulee siitä, että Raamattu avattiin satunnaisesti ja katsottiin mitkä sanat osuivat sormen alle. Tätä onnenpyörää voi pelata millä kirjalla vain. Olen monet kerrat saanut yllättävän lohdutuksen, oivalluksen, ilon, toivon tai kurkkuun jääneen itkun vain avaamalla kirjan ja lukemalla sanat, jotka osuvat silmiini.

Ajattelullamme on rakenteet, niiden ympärille tutut selitykset piirtävät rajat, joiden sisällä pysytellään. Avoin mieli, ei-tietämisen tila, vapauttaa tarkastelemaan onnenpyörästä tipahtaneet sanat uudella tavalla. Jokaisella sanat osuvat omaan yksilölliseen kohtaansa.

Sirkka ja Lauri

Kokeilen bibliomantialla kahdella hyllystäni löytyvällä kirjalla. Aloitan lempirunoilijastani Sirkka Turkasta. Runoilijana tiedän, että runo pitäisi lukea alusta loppuun, mutta bibliomantian ehdoilla otan nyt sen säkeen, mihin sormeni osuu. Anteeksi Sirkka.

Joka tapauksessa: vähä vähältä me väsymme,
ilta tulee illan jälkeen, tähtiä
syttyy lumen sekaan
ja ikkuna kehystää meidät
ikuisuutta vasten
ikuisuutta varten.
(Sielun veljet 1993, Tammi)

Kiitos Sirkka. Minä muistan tänäkin jouluna ikuisuuden.

Toinen kirjani on Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija, 2012, (tämäkin sattui Tammelta). Avaan sivun 111:

”Lopuksi, luovassa ajattelussa on erittäin tärkeää pitää taukoja. Tällöin intuitiivinen mielesi pääsee työskentelemään rauhassa. Tauot ovat tärkeitä sekä keräämisvaiheessa että viimeistelyvaiheessa. Monet suuret oivallukset ovat syntyneet, kun taiteilija on pitänyt lomaa työstään. Albert Einstein totesi kerran, että tehokkain hänen tuntemansa ongelmanratkaisumenetelmänsä on ottaa nokkaunet.”

Kiitos Lauri ja Albert. En olisi paremmilla eväillä keksinyt itse laskeutua joulun viettoon.


Teleidoskoopin kautta hetken kauneutta

Kuinka käytät kiukkusi

Meissä kaikissa asuu oikeustaistelija, joka pitää huolta rajoista ja oikeudenmukaisuudesta. Tämä urhea soturi tekee hälytyksen kiukulla. Kuinka suhtautua tai tunnistaa vihan tunne? Liian usein se ottaa tilaa suodattamatta. Joillekin se voi olla väärä ja kielletty tunne. Reaktiot ovat nopeita eikä siksi tule useinkaan mietittyä reittiä, johon kokemus sysää toimimaan automaattiohjauksella.

Ankea jana

Toisessa päässä janaa on taistelu ja riitely, joka näyttäytyy perheissä tuttuina riitaketjuina. Kaikki tietävät jo ennalta vuorosanat. Janan toinen pää johtaa lopulta jonkun alistumiseen ja uhriutumiseen. Hän alkaa ottaa marttyyrina syytä siitäkin, mistä oikeasti pitäisi puhua ja tehdä yhteisiä pelisääntöjä, koska ei näe riitelystä muuta tietä ulos. Ja taas riitaketju saa yhden lenkin lisää.

Kiukku on terve tunne, jota on syytä kunnioittaa. Sillä on viesti, että asiat eivät suju kokijan kannalta katsottuna oikeudenmukaisesti. Oikeat ja väärät ovat kunkin arvomaailman mukaan määriteltäviä näkökulmia ja siksi niistä tulee väittelyä. Politiikassa ja maailman suurilla kentillä nähdään isossa mitassa taisteluja erilaisten oikeuskäsitysten perusteella.

Oikeustaistelijalle eväitä

Tässä toimiva resepti: Opi tunnistamaan kiukku, hyväksy tunne ja kuuntele sen viesti. Näin vältyt ryntäämästä edellä kuvatulle ankealle janalle, taistelemaan tai alistumaan.

Katso ensin omaa kiukkuasi myötätunnolla, joka laannuttaa tunnetta, koska viesti on tullut perille. Saat aikalisän ja mahdollisuuden valita vaihtoehtoja, kuinka voisit ajaa oikeutta. Usein myötätunto syventää ymmärrystä myös vastapuoleen. Hänellä tai heillä on jokin syy toimintaan, joka sinua ärsytti. Näin päästään asiaan eikä eksytä syyttelyyn.

Rakkauden eli empatia ja myötätunnon lisäksi ripaus huumoria ja leikkisyyttä avaa yllättäviä näkökulmia oikeuden puolustajalle. Kaikkiin taisteluihin ei tarvita minun panostani, valitsen oman kohdan sen mukaan, kuinka tärkeästä asiasta on kysymys. Voisinko tässä kohtaa ottaa kevyemmin?

Lempeä, luova, jämäkkä ja ymmärtävä oikeustaistelija on uskoakseni meille jokaiselle hyvä tavoite kasvussamme. Aikuiset opettavat lapsia esimerkillään. Nämä periytyvät ja kulkevat kollektiivisesti sukupolvien mukana. Oikeudentajun kehittyminen ja asioista puhuminen on yksi parhaista lahjoista maailmassa, mitä voimme antaa.

Greta Thunberg madeiralaisen taiteilijan teos talon seinässä

Mikä ikigai

Miksi kannattaa joka aamu nousta sängystä? Tuntuuko se pakolta, vaikka ei jaksaisi vai onko se samantekevää. Haluaisitko käyttää aikasi muutoin kuin tekemiesi valintojen mukaan? Onni on merkitys, jonka löytää joka päivä.

Japanilaiset tuntevat käsitteen ikigai iki (elää ja gai (syy). Niin isommat tavoitteet kuin pienet arkiset ilon aiheet saavat kaikupohjan omista merkityksistä. 100-vuotiaaksi eläneitä yhdistää voimakas ikigai yhteisön hyväksi. Kaikki mitä tekee, hyödyttää myös muita. Lisäksi toiminta tuottaa itselle iloa. Marttyyripuurtajilta tämä energia puuttuu.

Mittarissa iloa ja rauhaa

Monet terapiaan tulevista etsivät elämälleen tarkoitusta tai yrittävät ratkaista umpikujaa, joka on johtanut pois omasta ikigaista. Hyvä kysymys meille kaikille: Milloin viimeksi koit iloa? Mitä teit, keiden seurassa, mikä tuotti ilon? Miten voit lisätä iloa elämäsi pieniin ja isoihin valintoihin?

Merkitysten löytäminen ei johda ylikuormittumiseen, sen tekee vaativuus itseä kohtaan ja ylivirittyneisyys. Toisten määrittelemät elämänohjeet ja suunnat saattavat tuntua viisailta, mutta kannattaa punnita vievätkö ne omalle polulle. Tarkoituksellisuus tuo ilon lisäksi rauhaa ja lepoa. Näillä eväillä voi mitata, mikä riittää ja miksi ponnistella enemmän.

Herätys

Joillakin on kirkkaana ikigai, toisilla japanilaisen sanonnan mukaan se voi uinua sydämessä. Tyhjyyden tunne, näköalattomuus ja levottomuus ovat usein kaipausta siitä, että elämän tarkoituksellisuus olisi kirkkaampi. Tietyt tarkoitukset paljastuvat eri ikävaiheissa, siksi päivittäminen toisinaan on paikallaan.

Itseään voi herätellä kysymyksillä, mikä elämässä on arvokasta ja miksi. Pienet askeleet johtavat oikeaan suuntaan. Siksi kannattaa kuunnella, mikä juuri nyt on hyväksi ja toteuttaa se. Mitä uskollisemmin tekee tärkeitä asioita, sitä helpommin löytyy väyliä toteuttaa ikigaita.

Elämän tarkoituksesta on filosofoitu ja kirjoitettu paljon. Se voi kuulostaa juhlalliselta ja niin suurelta, että siitä saadaan vain väittelyä aikaiseksi. Näin voi olla varsinkin, kun katsoo erilaisten uskontojen tarjoamiin tarkoituksiin ja varsinkin rajoituksiin. Mistään ”oikeasta ja väärästä” ei ole sodittu enemmän.

Toiselle ei voi sanoa, mikä hänen ikigainsa on. Se on löydettävä itse. Jokaisella on omat arvot ja tärkeät asiat. Parhaiten niitä voi kirkastaa, kun hyväksymme omat ja toisten ikigait, huolimatta siitä, kuinka erilaiset ne ovat.

Iso unisieppari, unet kantavat ikigaita.

Valmiissa maailmassa

Luonnossa liikkuessa voi ihastella vihreän sävyjä, tuoreiden lintupesueiden pyrähdyksiä ja metsän runsasta kanttarellisatoa. Kuinka paljon täydellisempää olisi, jos me ihmiset olisimme osanneet säästää ja kunnioittaa planeettaamme. Kaikki muu on täydellistä, mutta ihmiskunta vain niin keskeneräinen.

Heikkous vai vahvuus

Luin juuri Mihail Šiškinin Sota vai rauha -teoksen, joka avasi ymmärrystäni pitkältä matkaltamme naapurimaahamme. Jos yksilön vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ole, vastuun kantaa kaukainen hallinto eikä sitä ole syytä arvostella ainakaan ääneen. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan muutokseen? Historian valossa tosi monta.

Nopean muutoksen toivossa on viisasta siivota omaa tonttia. Me kaikki kannamme jotain yhteiseen kekoomme. Ajatukset, puheet, teot, asenteet ja uskomukset luovat kollektiivisen kenttämme ihmiskuntana. Jokainen voi vaikuttaa omaan verkostoonsa.

Haemmeko toisten heikkouksia, joiden päältä koemme olevamme korkemmalla vai onko keskeneräisyyden näkeminen kutsu kasvuun ja muutokseen? Arvostelu on niin helppoa ja houkuttelevaa. Kritiikkiä tietysti tarvitaankin, että vastavoimia saadaan käyttöön parempaan maailmaan. Diktaattorien aika vain näyttää toistaiseksi jatkuvan. Miten sen kestää muuten kuin sulkemalla silmät ja säännöstelemällä tiedon määrää todellisuudesta?

Ihmiskäsitys luo maailmankuvan

Kuka minä olen? Kysymys tulee aika ajoin elämänkaaressa voimakkaasti ratkaistavaksi. Arvot kirkastavat minuutta, mikä on juuri minulle tärkeää? Kuinka itse voin toteuttaa sitä ja milloin toimin arvojen vastaisesti?

Ihmiskunta kehittyy ja kasvaa -joskin hitaammin kuin aiemmin toivoin tai uskoin. Etenemisvauhti ei kai ole niin tärkeää kuin oikea suunta. Humaanit arvot lienevät paras takuu ihmiskunnan jatkolle. Toisten kunnioitus ja arvostus takaa kaikille oikeuden elämään luontoa säästäen. Vaikka olemme toteutumasta kaukana, omaa osuuttaan voi kukin kantokykynsä mukaan arvioida.

Tiedän, että tämä aihe on kuuma ja aiheuttaa isoja tunteita, mutta siitä huolimatta itse painin ruokavalintojen, kuluttamisen, lentämisen ja ärsyttävien mielipiteiden arvostelemisen kanssa. Ja olen niin keskeneräinen! Samalla en voi unohtaa, että olen osaltani tullut muuttamaan maailmaa – toivon, että paremmaksi.

Muutamien satojen tai tuhansien vuosien päästä tämä tekoälyn aikakausi näyttäytyy keskiajan pimeänä jatkeena, jos me ihmiset unohdamme ihmisyyden, ytimen itsestämme, josta kukin voi lukea tienviittoja parhaaseen polkuunsa.

Ajan saatossa siliämme.

Höristä korviasi

Juhannus lähestyy ja ihmiset kokoontuvat yhteen. Tapaamiset voivat sujua omien läheisten kanssa tutun kaavan mukaan. Kuka puhuu tai viihdyttää porukkaa, kenen ääntä ei kuulu, eikä kukaan tule häneltä mitään kysyneeksikään. Jotkut aiheet jäävät keskustelujen ulkopuolelle, koska mielipiteiden sävyttämiltä linjapuheilta halutaan välttyä.

Hyttyset inisevät, uudet perunat porisevat ja uimisesta ei saa tarpeekseen, jos ilmojen kanssa käy tuuri. Ihana valon juhla käen kukkuessa ja yölaulajien konsertissa on kesän odotettu tapahtuma. Juhlaseurueeseen voisi lähteä tänä vuonna yhden suun ja kahden korvan kanssa. Tuplaten kuuntelemista kuin puhumista. Kuuntelu avaa uteliaisuutta, miksi jonkun ajatukset ovat syntyneet juuri tuollaiseksi.

Oman mielipiteen esittäminen voi hetken odottaa. Hyvän tarkoituksen etsiminen erilaisesti ajattelevan ihmisen puheesta auttaa keskustelua eteenpäin niin, että mukava tunnelma kantaa kaikkia. Tarkentavat kysymykset syventävät kohtaamisia. Kysy kuulumisia myös häneltä, joka on keskipisteen laitamilla.

Yksinkertaiset lainalaisuudet

Kuuntele enemmän kuin puhut ja vältä ainakin pitkiä monologeja, joilla vangitset toisten korvat. Vastavuoroisuuden periaatteet ovat yksinkertaiset. Ne toimivat niin työelämässä, kouluissa kuin sukulaistenkin kesken.

Se joka kuuntelee, saa myös tilan puhumiseen. Ihmiset haluavat kuulla mielipiteitä vastavuoroisissa tilanteissa. Me suomalaiset olemme myös hyviä sietämään hiljaisuutta. Kun kaikki yhdessä kuuntelevat luonnon ääniä, syntyy syvä yhteys. Jokainen on läsnä omana itsenään.

Hyvää juhannusta

Pelko ja toivo käsikynkkää

Mieli on mestari luomaan vastakkainasetteluja. Monet perustelut ja todistelut pitävät keinulaudan vauhdissa – ylös alas, ylös alas. Pelko ja toivo asettuvat eri puolille ja lisäävät mustavalkoisuutta. Kuinka vaikea on kuunnella rauhassa molempia, mutta yritetään.

Pelon äänet

Terapiatyössä kaikkia aiheita käsitellessä lähes aina pinnan alta paljastuu halu olla turvassa. Usein pelko tuo epämääräisen joukon tunteita, jotka koetaan ahdistuksena. Sen seurauksena lamaannutaan tai aletaan taistella ahdistusta vastaan. Tavallisina keinoina on omien tunteiden mitätöinti tai paheksuminen, vertailemalla itseään epäedullisesti toisiin ihmisiin saa vettä helposti tähän myllyyn. Pelolta karkuun juokseminen kaikkeen muuhun tekemiseen ja todistelemiseen elämänhallinnasta harhauttaa hetkeksi pelon, mutta kannoilla se pysyy ja löytää aina tutun polun parhaankin pakenijan puseron alle.

Olemme historian saatossa oppineet pelosta ja jääneet sen takia henkiin. Se kerää ennakoivaa tietoa mahdollisista uhkista, joista pitää selvitä. Pelon perustehtävä on suojella ja pitää huolta turvallisuudesta. Meissä kaikissa on syvälle rakentuva tarve turvaan.

Henkilökohtaisella tasolla mielikuvitus tuottaa paljon turhia uhkia ja nostaa valmiustasoa ylivireystilaan. Oma pelko tunteiden kirjona on hyvä opetella tuntemaan ja toivottaa tervetulleeksi. Joku puoli sinussa pyytää huomiota ja turvaa. Tunteen kohtaaminen laskee sen volyymitasoa ja avaa mahdollisuuksia katsoa tilannetta eri näkökulmista. Se herättää myötätuntoa itseä kohtaan ja kannustaa hiljalleen sopivina annoksina kuunnella toivoa.

Toivo kasvaa

Pelko kuten toivokin kurottaa eteenpäin. Ne siirtävät mielikuvia tulevaan ja tarjoavat suuntaa. Arvostettu opettajani, eetikko Martti Lindqvist sanoi: ”Toivo on astumista elämän virtaan, epätoivo rannalle jäämistä.”

Toivo ei ole aina mitä itse haluaisi, joskus se avaa vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, joita voi tutkia. Toivo on potentiaalista – mitä enemmän sitä toteuttaa, toivo kasvaa tavoitteeksi. Alitajuisesti ja tietoisesti valitsemme askeliamme siihen suuntaan, mitä ajattelemme ja mihin uskomme.

Toivo kunnioittaa ja arvostaa pelon tarvetta olla turvassa, mutta pelko piittaa toivosta vain omilla ehdoillaan. Yhdessä nämä ihmiseen ohjelmoituneet voimavarat auttavat realistisiin mahdollisuuksiin, jotka toimivat tienviittoina. Ihmisellä on vapaus valita yleensä hyvistä vaihtoehdoista. Jos jäljelle jää huonompia mahdollisuuksia, sitä enemmän tarvitaan viisasta toivoa.

Kaikki on yhteistä

Kollektiivinen toivo ja pelko vellovat voimalla. Erilaisista medioista ne siirtyvät muokkaamaan todellisuuttamme ihmisenä. Vastakkainasettelu vie sivupoluille todistelemaan kuka on väärässä tai oikeassa olijoiden heimoissa. Nyt kaivataan yksilötasolla ja kansakuntana kunnioitusta turvallisuuden tarpeeseen ja valoa tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

Kurkota toivoon
Toivoon on hyvä kurottaa

Entä jos olen väärässä

Harha omasta oikeasta olemisessa vahvistuu pönkittämällä sitä valikoidulla tiedolla ja ohittamalla muun informaation. Henkilökohtaiset suodattimet tiedon seulomiseen muodostuvat monista uskomuksista, osatotuuksista, toiveista ja peloista. Mitä jos muistaisimme, että jollakulla toisella voi olla erilaisia näkemyksiä samasta asiasta yhtä perustellusti. Mitä tapahtuisi, jos me kaikki kysyisimme itseltämme: Entä jos olen väärässä? Syntyisikö keskusteluissa enemmän kuuntelemista ja laajenemista?

Aika peilinä

Moni tieto on aikaan sidottu. Mitä ymmärrän intohimoisesta aiheestani vuoden tai viiden kuluttua. Entä tulevat sukupolvet tuhannen vuoden kuluttua? Esimerkkejä löytyy kaikilta saroilta. Ihmiset ovat saaneet parasta ja uusinta hoitoa ajan saatossa yrteistä, kovista antibiooteista, rokotteista ja leikkauksista. Ei tarvitse katsoa montaa vuosikymmentä, kun uusi tutkimus kumoaa edellisen. Välillä hunaja ei auta flunssaan ja nykyiset tutkimukset vahvistavat sen auttavan. Kananmuna nostaa kolesterolia ja siten verisuoniperäinen dementian riski kohoaa, seuraavaksi kananmunasta löytyi ainetta, joka pienentää Alzheimertaudin riskiä.

Alkaako oma tämän hetken tieto näyttää totuuden muruselta? Tai ei edes siltä.`Mitä se saa aikaan? Uuden tiedon kaipuuta, etsimistä, kuuntelua, kyseenalaistamista omaan tietoon, eikä aina siihen toisen. Kritiikkiä on helppo ladella muille, aina sitä vasta-argumenttien verran kiinnostuksen kohteestaan tietää.

Kuinka osaan olla väärässä

Uuden tiedon tullessa joustavuus auttaa arvioimaan käsityksiäni. Miten suhtautua siihen, että luulin olevani niin oikeassa? Alanko hakemaan vahvemmin todisteita, jolla saan kumottua uuden tiedon vai voinko myöntää, että olin väärässä? Se ei meidän kulttuurissamme ole tavallista. Sen voi todeta vaalitenttejä katsellessa.

Asioiden kehittyminen johtaa vanhan tiedon kumoamiseen. Sitä sanotaan henkilökohtaisessa elämässä kasvuksi. Kuinka laiskasti tai ahkerasti sitä teen?

Algoritmien tahdissa tanssimme ennakkoon luotuja askelia mahtavassa netin tietopankissa. Vaikka tiedämme sen, silti väitämme askelia omiksi mielipiteiksi ja itsenäiseksi ajatteluksi. Kukaan ei ole keksinyt kaikkea tietoa itse – aina se jostain tulee. Minkälaisten suodattimien läpi? Päivitänkö riittävän usein omia vai toisten asetuksia?

Epäily tiedon rajallisuudesta antaa ymmärrystä, että joka tapauksessa tieto on vain tämän hetkistä ja se voi osoittautua myöhemmin aivan toiseksi. Mitä tehdä jos on ollut väärässä? Maailmankatsomukset, usko omaan terveyteen, turvallisuuteen ja itsenäisyyteen voivat johtaa kyseenalaistamaan tiedon pelkiksi uskomuksiksi, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Irtipäästäminen ja hyväksyminen antaa mahdollisuuden oppia uteliaaksi toisten tiedolle. Väärässä olemisen myöntäminen vapauttaa todellisuuteen, että useimmiten tieto on rajallista ja on ihmisiä, joilla on siitä rajallisestakin tiedosta isompaa ymmärrystä kuin minulla. Opettelen olemaan väärässä, vaikka se vähän kirpaiseekin.

Osmo Rauhalan teos

Kompastutko diagnoosiin

Olen miettinyt psykiatrisia diagnooseja. Itse ohitan sen niin paljon kuin mahdollista tavatessani ihmisiä vastaanotollani. Diagnoosi on alun perin tarkoittanut yleisessä kielenkäytössä päätöstä tai tuomiota. Sanatarkka määritys on ”läpikotainen tieto”. Se on pohja lääketieteeseen perustuvalle hoidolle.

Mielenterveyden diagnooseista oli hyvä artikkeli Helsingin Sanomissa 11.1.23. Siinä Jyväskylän Yliopiston tutkijatohtori Tomi Bergström ravistelee vakiintuneita käsityksiä hoitokäytännöistä. Myös eettiset ongelmat tulevat näiden näkökulmien kautta esille. Hän on kirjoittanut viime vuonna julkaistun kirjan Mieletön häiriö.

Mielenterveysdiagnooseja on paljon vaikeampi mitata kuin monia somaattisia sairauksia. Psykiatrinen diagnoosi on usein yksittäisen lääkärin tekemä oirekuvaus potilaan voinnista sillä hetkellä. Tutkijatohtorin mukaan diagnoosien tarkkuus ja ennustearvo ei ole luotettava ja siksi niiden antamiseen liittyy riskejä. Diagnoosin viitekehys saattaa kapeuttaa myös ammattilaisia kohtaamaan ihmistä itseään. Näin siis pohditaan kyseisessä kirjassa ja usein olen itsekin kummastellut, kuinka ihminen ottaa diagnoosin kantaakseen.

Havaintojani

Diagnoosi voi johtaa hyvään ja tarkoituksenmukaiseen hoitoon tai muodostua itseään toteuttavaksi kehäksi. Kun identifioituu diagnoosiinsa se saattaa roikkua päällä kuin nuhruinen takki vuosikymmenien ajan. Ja olen nähnyt vuorenvarmasti myös vääriä diagnooseja, joita ei ole purettu, vaan laitettu uusi päälle. Lääkityksiä on kokeiltu paniikkioireeseen, ahdistukseen, masennukseen, pakko-oireisiin, unettomuuteen ja moneen muuhun huonoin sekä hyvin tuloksin.

”Minä olen tällainen…” Olen kuullut monen sanovan itsestään erilaisia määrityksiä, jotka pohjautuvat diagnooseihin, kapeaan kuvaan siitä, mitä muuta ja paljon enemmän he ovat. Kuka siellä takin alla on? Moni voi ainakin hetkeksi riisua diagnoosin ja nähdä itsensä ainutlaatuisena. Silloin käyttämättömät voimat voivat yllättää. Kokemus on hieno, kun voi siirtyä lähemmäksi todellista olemustaan. Onnellinen masentunut, toiveikas ahdistunut, utelias uneton ja monta muuta paradoksia laittaa määrittelemään terveellä ja kauniilla tavalla minuuttaan uudestaan.

Parantumista ja kasvua

Matka itseen pyytää tarkistamaan mistä peilipinnoista katsoo elämäänsä. Meidän kaikkien ihmiskäsitystä voisi avartaa, jos antaisimme mahdollisuuden kulkea hitaammin, olla välillä vähävoimainen tai herkkä tuntemaan. Ei ole oikeaa tapaa elää tai päästä helpommalla, vaan jokaisella on omansa, kuinka toteutua niillä ominaisuuksilla, joilla on varustettu.

Moni etsii netistä apua ja paljon sieltä löytyykin, mutta silloin ollaan useimmiten upottavalla suolla, kun diagnooseja annetaan itselle tai perheenjäsenelle. Toivon, että kotidiagnooseja olisi vähemmän, oireilun syyt ja todellinen apu löytyy itsestä – olipa diagnoosia tai ei.

Sivuhuomio

Mietin pidempään ja tein havaintoja diagnooseihin liittyvistä ilmiöistä. Ennen tämän blogin kirjoittamista aihe nousi raikkaalla tavalla esiin mediassa. Tuntuu riittävän pelkkä ajattelu – joku nappaa aiheen ja lisää siihen uusia näkökulmia. Ehkä ryhdyn ajattelijaksi. Seuraavaksi mietin toivoa ja rauhaa, joka kerää kollektiiviseen kenttäämme valoa. Tule mukaan! Se saa määritellä suuntamme.

Hämeenlinnassa Kantolan muraali, Van Helten

« Older Entries