Archive for Yleinen

Metsä meissä

Metsän puut ovat kuulleet ihmisten suruja ja iloja. Monissa murheissa olen lähtenyt metsään. Vanha kuusi on lohduttanut, antanut toivoa ja lepopaikan oksiensa alla. Lapsesta asti pelkkä metsän tuoksu jo auttoi. Olen syntynyt kansaan, jonka juuret ovat syvällä metsässä.

Puiden elämää

Tietokirjailija, metsänhoitaja Peter Wohllebenin kirjassaan Puiden salattu elämä kirjoittaa puiden muistista ja tunteista. Ne viestivät juuriensa avulla toisilleen, varoittavat myrkyllisistä hyönteisistä ja hoitavat toisiaan. Yhden puun runkoa vasten ehtii käydä monta ihmisten sukupolvea lepäämässä.

Puut jaksavat kantaa minunkin tunteeni. Hetken kuluttua jo eri kokoiset tassujen jäljet ja polut muistuttavat, että olen kyläilemässä, mutta aina tervetullut.

Terveysvaikutuksia

Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen on tehnyt vuosien ajan mielenkiintoisia tutkimuksia metsän vaikutuksista. Jo 15 minuutin oleskelu metsässä alentaa verenpainetta ja sykettä ja auttaa palautumaan stressistä. Terveysvaikutukset ovat kaikille samat, pitipä metsäretkistä tai ei.

Kliinisen allergologian emeritusprofessori Tari Haahtela on tutkimuksissaan todennut immuunipuolustuksen olevan vahvempi niillä, jotka asuvat monimuotoisen luonnon äärellä. Jopa teini-ikäisten iholla mikrobeita on runsaammin ja se vaikuttaa terveyttä edistävästi.

Metsän monimuotoisuutta olisi hyvä vaalia ja siihen suosituksia ja lakejakin onneksi säädetään. Elonkirjo on kaunis sana. Se pitää sisällään myös meidän terveyspankin, että solumme hoitaisivat omatoimisesti kehoamme.

Aljopuu

Kulkija nojasi reittinsä varrella ystäväpuuhun ja sai voimaa jatkaa matkaa. Suvuilla oli myös omat pyhät puunsa, jotka toimivat peilinä ihmisten voimavaroihin. Aljopuu eli pitämyspuu on ollut itselleni yksityinen alttari, jonka edessä olen voinut kestää keskeneräisyyteni, virheeni ja onnistumiseni. Rosoiseen runkoon nojatessa mieli nousee latvaan ja näkee oman elämän mittasuhteet. Kättelen kuusen alimman oksan ja palaan aina takaisin arkeen keventyneenä.

Joskus eksyn metsään ja jään kulkemaan ympyrää, suuntavaistossani ei ole kehumista. Erään kerran istahdin väsyneenä kivelle. Ajatus avasi kaksi suuntaa – hätääntymisen ja turvan. Valitsin pienen painin jälkeen karhun näkökulman ja totesin olevani perillä, itsessäni. Jalat löysivät pian tutun polun.

Yle Areenassa on ohjelmasarja Tulevaisuuden puutarhat, se tuo toivoa, että kaikilla olisi elonkirjoa ympärillä ja omia aljopuita. Ilmastonmuutoksen kannalta on tärkeää tehdä uusia ratkaisuja ja vaalia luontoa kaikkialla.

Näinä päivinä Ukrainan viljavilla mailla näkymät ovat kauheita kylissä ja kaupungeissa. Kannan unelmaa, että siellä uudelleenrakentaminen antaa mahdollisuuden uudenlaisiin monimuotoisiin puutarhakaupunkeihin. Moni maa tulee auttamaan tässä ja samalla huomio kohdistuu kansainvälisesti vihreään rakentamiseen. Hiilinieluja tulee olemaan joka korttelissa ja saamme puiden huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla. Pariisin suunnitelmissa keskusta on varattu pyöräilijöille ja puille. Jokainen puu antaa meille puhdasta ilmaa hengitettäväksi, iloa ja mielenterveyttä.

Ihme kahden puun välissä.

Naamion takana

Presidentti Sauli Niinistö avasi uuden sivun suhtautumisessamme itänaapuriimme toteamalla, että nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät. Helsingin Sanomissa oli myös 12.3.2022 hieno Jussi Ahlrohtin artikkeli naamioista. Niillä peitetään todellista tai näytetään ulospäin sitä, mitä toivotaan näkyvän. Naamio palvelee aina jotain motiivia meidän jokaisen elämässä.

Hyödyt ja haitat

Naamio vahvistaa valtaa ja helpottaa asioiden hoitamista. Ammattien asiantuntijavaltaa vahvistetaan tutuilla naamioilla. Liian räväkkä ja höpöttävä terapeutti ei herätä luottamusta asiakkaissa, mutta muussa seurassa nämä ominaisuudet saattavat toimia hyvin. Poliitikot hakevat uskottavuutta monenlaisilla naamioilla.

Naamiot on valetttu käyttäjänsä muottiin ja ja joskus ne ovat huokoisia, päästävät läpi ajatuksia ja asenteita. Taitava kuulija osaa katsoa naamion taakse. Mitä empaattisemmin sen vähemmän naamiota tarvitaan.

Naamioiden piirteissä on myös itseltäänkin salaisia agendoja: Hyväksykää minut! Lupa liittyä toisiin voi edellyttää omassa mielessä naamiota, koska ei usko tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Naamio tuo turvaa. Sen taakse voi piilottaa ainakin osittain haavoittuvia puoliansa ja näyttää vahvemmalta, mitä tuntee olevansa. Paljon käytettynä naamio saattaa liimautua ihoon, jolloin tärkeä tila lakkaa olemasta.

Naamion valaminen

Kollegani Maire Toijanen teki aikanaan psykodraamaohjaajaopintojensa lopputyönään hienon työn naamioiden käytöstä, jota hän opiskeli mm. Brasiliassa. Saimme pienen joukon kanssa kokea Mairen ohjauksessa matkan rajapintoihin itsessämme, kun valoimme toistemme kasvoille kipsistä naamiot. Vain silmät ja hengityksen mahdollistavat aukot jäivät näkyviin, kun antauduimme hitaaseen työskentelyyn.

Ulkomaailma loittoni ja naamio sisältäpäin taltioi ihon jokaisen juonteen. Tila kasvojen ja naamion välillä tuli tärkeäksi. Peilipinta naamion nurjalta puolelta avaa uudella tavalla kysymyksiä: Kuka minä olen suhteessa muihin? Mitä jää näkymättä ja mitä pelkään tai toivon?

Yksin ollessa luulen olevani milloin mitäkin ajatusten laukasta riippuen. Naamiosta tietoiseksi tuleminen lisää ymmärrystä siinä kirkkaassa todellisuudessa, kun näkee itseään samaan aikaan sisältä ja ulkoa. Se mahdollistaa myötätuntoa ja avoimuutta itseä kohtaan ja rakentaa pohjaa sille, että ei huku naamioiden taakse. On hetkiä ja ihmisiä, joiden kanssa ei tarvita mitään naamioita. Mitä enemmän elää avoimessa tilassa, sen vastuullisemmaksi tulee siitä, kuinka ja minkälaisin motiivein liittyy muihin.

Naamiot herättävät kysymään, kenellä on enemmän totuutta käytettävissä, näkijällä ulkoapäin vai naamion kantajalla? Luulen, että molemmilla yhteensä on pelimerkit parempaan vuorovaikutukseen, jos tunnistetaan omat naamiot ja ollaan valmiit kunnioittamaan naamion sisäpuolta. Ehkä jonain päivänä olemme valmiit laskemaan kaikki naamiomme. Siihen asti harjoittelemme tietoiseksi tulemista lempinaamioistamme.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_4758-1.jpg
Oma naamioni


Sodan ja rauhan lapset

Kirjoitan joka kuukausi blogin. Sitä on mukava miettiä ja alitajunta tarjoilee teemoja terapeutin tutuilta alueilta. Nyt uutisvirran sotatoimet ottivat etuajo-oikeuden, enkä voi sitä ohittaa. Epämääräinen ahdistus atomisodan pelosta 60-luvulla muokkasi lapsuuttamme. Nyt näen samaa nykynuorten huolissa.

Epigeneettinen muisti

Monien sukupolvien hiljaisen tiedon mekanismi aukeaa hiljalleen tieteen kehittyessä. Epigeneettinen perinnöllisyys tarjoaa selityksiä. Tietyt kokemukset ovat kuin valokuva, jota geenit kantavat eteenpäin. Tästä saadaan varmasti lisää ymmärrystä solutasolla, mutta meillä on siitä kokemusta.

Vanhempani kokivat sodan. Äiti nukkui takki päällä, että pääsi nopeasti juoksemaan suojaan ilmahälytyksen tullessa. Hän törmäsi pimeässä puistonpenkkiin 12-vuotiaana, löi päänsä ja heräsi maasta yksin katsellessaan pommien putoamista. Tämän kuulin vasta aikuisena, kun hän kertoi nähneensä pommeista unta yli 50-vuotiaaksi. Pimeän pelko oli siirtynyt minuun kuoleman pelkona, joka oli täysin irrationaalista. Se laittoi etsimään turvallisuutta ja altistusten kautta lopulta hyväksyin pimeän ja valon sisaruksiksi elämääni.

Sanattomuus

Isäni lähti 18-vuotiaana jatkosotaan, haavoittui ja selvisi siitä. Paras ystävä oli etulinjassa mukana. Pojat pitivät toisiaan kädestä kiinni hypätessään kuoppaan turvaan. Ystävä sai pahan osuman päähän ja putosi kuoppaan kuolleena isäni päälle. Tästä isäni ei puhunut koskaan, kuulin tapahtuman sukulaiselta isän jo kuoltua. Osa kotiin pallanneista ratkaisi sotatraumat raivoamalla, usein humalassa ja osa sulki suunsa. Kokemuksille ei tullut sanoja.

Omat yllättävät pelästymiset ja uhkatilanteet tuottivat oudon leimahduksen, että pääni hajoaa. Isän tarinan ymmärtäminen antoi selityksen. Isän trauma siirtyi kuin valokuva minuun epigeneettisen muistin kautta, eikä minulla ollut tiedossa tarinaa, mihin olisin voinut mielikuvani sijoittaa.

Puhumattomat tapahtumat johtavat siihen, että tarvitaan kokonainen elämä, koska tarina aukeaa vasta takaperin, eikä aina sittenkään. Vanhempien painajaiset tikattiin painaviin täkkeihin, joiden alla nukuimme, vartuimme ja opettelimme elämään pelkojemme kanssa.

Lahja

Kuinka voimme kantaa rauhasta ajatusta, toimia sen eteen nyt? Olen valmis maksamaan rauhasta kovan hinnan. Miten voimme auttaa sodan uhreja, sillä se kannattaa. Monet seuraavat sukupolvet tulevat kärsimään tästä käynnissä olevasta sodasta. Sodassa on vain häviäjiä.

Traumoja voi myös tasapainottaa ja kertoa riittävässä määrin kokemuksistaan, että jokainen voi ymmärtää mihin suvun tarinaan itseään kirjoittaa. Todennäköisesti epigenetiikka kuljettaa myös parantumista eteenpäin. Silloin juoni siirtyy ainakin jossain määrin helpommin seuraavan sukupolven valtuuksiin kirjoittaa tarinaansa itse.

Isäni jäi hahmoksi, jota en oppinut tuntemaan ihmisenä. Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin antoi suuren lahjan sanomalla: ”Kaksi asiaa, joita en ole osannut koskaan kertoa, sanon nyt: Sota pilasi elämäni ja minä rakastan sinua.”

Picasson rauhan kyyhky

Kuplivaa todellisuutta

Ihmisen osa on suostua siihen, että totuus ja todellisuus ovat usein kaukana toisistaan. Joskus ne voivat limittyä, lähestyä tai hipaista toisiaan. Todellisuuksista käsin voidaan väitellä, perustella, puolustella ja haastaa. Puhdas totuus on vain harvoin aavistettavissa, se on hetki, jolloin tajuaa oman todellisuuden pienuuden.

Mittatikut

Todellisuudet muodostuvat kokemuksista, omasta kulttuurista ja arvoista. Oman todellisuuden keskiössä mittatikkuna olen minä itse. Erilaiset todellisuudet eivät kohtaa, sen havaitsee hyvin seuraamalla nykyistä maailman tilannetta, sodan uhkaa ja oikeuksien hakemista omasta todellisuudesta.

Miksi houkutus oikean tiedon omistamiseen on niin suuri? Oma todellisuus pitää todistaa myös itselle jatkuvasti, koska se on ajattelun ja toiminnan perusta. Todellisuudet pohjautuvat erilaisiin uskomuksiin. Niiden pohjalta naulataan teesit, joista syntyy mielen sisäiset faktat.

Lääkäri Paul Broca 1800-luvulla tutki ihmisen aivoja. Hänen teoriansa mukaan älykkyys oli sidottu aivojen kokoon, mitä suuremmat aivot, sitä viisaampi ihminen. Monet sen ajan tiedemiehet testamenttasivat aivonsa Brocan tutkimuksiin, jotka paljastivat usean menestyneen tieteilijän aivot normaalin tai jopa pienemmän kokoisiksi. Tutkimukset paljastivat Brocan olettamuksen olevan virheellinen, mutta hän pysyi kannassaan ja totesi: ”Eivät he niin älykkäitä olleetkaan!” Oma todellisuus oli hänelle niin totta, mutta hänen nimensä jäi elämään lääketieteessä Brocan alueena aivoissa.

Vapaus ja epävarmuus

Jos suostuu näkemään, että elää oman todellisuutensa kuplassa, monet asiat muuttuvat. Epävarmuus lisääntyy ja samalla vapaus tutkia asioita uudelleen. Jälkiviisaus on tiedon ylimpiä asteita, sen avulla voidaan nähdä kokonaisuuksia, mitä kaikkea matkan varrella opittiin.

Kansakuntana jälkiviisauden hyödyntämiseen menee vähintään muutama sukupolvi, nyt vasta näemme suomettumisen syyt ja vaikutukset. Itse kasvoin noina vuosina ja taaksepäin katsottuna ymmärrän ilmapiiriä ja normeja, jotka muovasivat todellisuuttani. Se voi yhä muuttua, laajentua tai supistua. Se näyttää väärältä tai puutteelliselta toisen todellisuudesta käsin, kuten itsekin näen monen erilaisen todellisuuden kuplan. Toivon usein niiden puhkeavan, kuten esimerkiksi naisten oikeuksia estävän fanaattisen todellisuuden Afganistanissa ja monessa muussakin maassa.

Jos vain muistetaan, että meillä kaikilla on oma toimiva, mutta puutteellinen kuplamme, jonka sisällä yritämme parhaamme. Auttaisiko se askel kerrallaan avartaviin ajatuksiin paremmin kuin väittely, kenen kuplassa on kaikkein oikein tieto?

Joulua taas

Kuusen tuoksu sisällä ja neulasen terävä kärki jalkapohjassa nostaa eläviä muistoja. Kynttilävahtina oli koko perhe, vain kerran sammuteltiin alkava palo oksalla. Joululahjaksi oli aina kirja, makeaa ja tarpeellista vaatetta, jota olisi hankittava joka tapauksessa. Pukkia odottaessa katselimme lähiölapsina ikkunasta ulos, kun pukki pissasi horjuen naapuritalon kivijalkaan. Raittiista pukeista alkoi hiljalleen tulla hyvä myyntivaltti.

Väsyneet vanhemmat eivät jaksaneet pidätellä väliensä selvittelyä, kirja pelasti omaan maailmaan. Iso suklaalevy kuin keinulauta, johti lopulta huonovointisuuteen, säätelyä ei oltu opittu makean määrässä. Joulun muistelu paljastaa sukupolvet ja vuosiluvut.

Joulusta luopuminen tapahtuu usein murrosiässä tai suurten muutosten mullistaessa perinteitä. Erot ja kuolemat korostuvat jouluna, eikä uutta vaihetta pelasta muovikuuset ja yötä päivää valaisevat ledvalot. Lasten ilo palauttaa lämmön ja huonommat muistot painuvat hiljalleen pohjaan. Kaikkien kerrosten sävyt nostavat kiitollisuutta.

Tulevaisuuden vanhat

Mitä nyt syntyvät mahtavat muistella 100-vuotiaina, johon heidän eliniän ennuste ulottuu? Korona teki aukkoja lahjatoiveisiin, uusi pelikonsoli tuli vasta viikkojen päästä, jouluruokailuissa maisteltiin imeliä laatikoita niin kauan, kun mummot jaksoivat niitä paistaa. Kuuset jätettiin hiilinieluiksi ja muovikrääsä lopetettin. Lopulta kuusen asuinsijat valtasivat tammi- ja pyökkimnetsät ja takapihalla kasvaneesta maissista keksittiin uusia herkkuruokia. Lunta nähtiin rinteillä tykitettyinä ja kesän jälkeen syysvaatteilla alkoi pärjätä seuraavaan kesään asti.

Tehdään kaikkemme, että heillä olisi mahdollisimman hyvää kerrottavaa. Uskotaan kauniiseen maailmaan, se ohjaa meitä pienissä ja isoissa valinnoissa. Syntyvät lapset rakentavat sen.


Valta rajalla

Maailmassa oli hiljattain aika, jolloin muureja purettiin. Yhdistyminen kestää niin kauan kuin kaatuneet muurit muistetaan. Nyt on aika toinen. Monenlaista aitaa pystytetään ihmisten ja eläimien esteeksi. Parempia ja huonompia perusteluja tulvii paljon ja niiden pohjalta muodostamme omat käsityksemme. Toisistaan eriävät näkökulmat pystyttävät taas lisää raja-aitoja. Eri leireissä on meitä ja teitä ja heitä.

Kollektiivinen liikehdintä rajoilla näkyy joka uutisissa ja lehtien sivuilla. Missä kenelläkin on lupa olla, mihin saa valtuudet asettua? Samaan aikaan terapeuttien kanssa ihmettelemme, kuinka tavallistakin enemmän ihmiset juuri nyt käsittelevät henkilökohtaisia rajojaan.

Turva vai vankila

Viisas päiväkodin johtaja kertoi, kuinka pieni lapsi oppii maahan piirretyn rajan: ”Täällä on turvallista, älä yritä viivaa. Siellä voi jäädä pyörän tai auton alle.” Laki säätää aidoista toki enemmän, mutta yllättävän luontaisesti lapsi tajuaa rajan suojelevan vaikutuksen. Yhdessä joukko pieniä taaperoita huolehtii, ettei kukaan ylitä rajaa, muutaman hairahtuneen kotipesälle palauttamisen jälkeen.

Itseohjautuvuus ja rajan kunnioitus on elämän mittainen läksy. Piirretyn viivan jälkeen rajan hahmottaminen tulee vaativammaksi. Toisinaan vanhat rajat alkavat tuntua niin ahtailta, että ne täytyy ylittää. Silloin kokemus karttuu, mikä on on omaa tilaa ja milloin astuu toisen rajojen sisäpuolelle.

Ylikävelijät ja allejääjät

Avaimet pysyvät omassa taskussa vain, jos hahmottaa rajansa ja valtuutensa niiden sisällä. Meissä on niitä, jotka kävelevät joskus röyhkeästi tai tietämättäänkin toisten yli. He käyttävät valtaa, joka ei ole niiden käytössä, keille se kuuluisi.

Kun rajat ovat tiedossa ja niitä kunnioitetaan puolin ja toisin, kaikki on täysin selvää. Mutta rajakiistoja käydään työpaikoilla, parisuhteissa, perheissä ja suvuissa. Silloin vyyhti on sekaisin ja puhuminen vain kiristää solmuja entistä tiukemmalle. Minun piti terapeuttina itse kokea tämä moneen kertaan. Kokemuksieni opettamana näen saman prosessin asiakkaissani.

Parempi tulos selvittelyistä toisten kanssa tulee, kun käy ensin dialogia itsensä kanssa. Miten puolustaa omaa rajaa tai kunnioittaa toisen, jos ei niitä hahmota?

Minkälainen raja

Yksin ollessa voi olla levossa avaruuden sylissä. Tarvitsemme rajoja suhteessa toisiin ihmisiin, tullaksemme kuulluksi ja parhaassa tapauksessa kunnioitetuksi. Usein haemme turvaa rakentamalla näkymätöntä muuria ympärillemme. Joku voi yrittää kaataa sitäkin, mutta aito ja spontaani viestintä muurin läpi osoittautuu vaikeaksi. Lopulta korkea muuri erottaa meidät elämästä ja sitä aletaan purkaa itse sisältäpäin.

Maahan piirretty viiva on merkki, joka täytyy ensin itse uskoa. Se tekee myös muille tiettäväksi näkymättömän rajan, sinun vaikutusalueesi. ”Ei” on hyvä sana, kun käytät sitä harkiten. ”Kyllä” on vapaaehtoisena kaunis sana, kun käytät sitäkin harkiten. Mikä tekee sinulle ja käytettävissä oleville energioillesi hyvää? Mitä haluat? Mihin voit venyä, vaikka se ei olisikaan mukavaa, mutta arvoillesi tärkeää? ”Ei” ja ”kyllä” pitävät vahtia rajoillasi. Niiden sisälle mahtuu sinun näköisesi elämä.

Kun voit hyvin, rajasi eivät vuoda kumpaankaan suuntaan. Ja toisaalta juuri rajojesi läpi tulvii se valo, jota kannat mukanasi. Sitä jaat, se kutsuu ja ravitsee. Se valo sinä olet!

Mikä kiire tietää

Pyörimme tiedon virrassa päivästä toiseen. Osa datasta tarttuu meihin huomaamatta, osa pysyy aivoissamme hetken, kun oivallamme jotain ja liitämme tiedon omien ajatusten tilkkeeksi. Tietämisen eetos on vahva ja sitä arvostetaan. Kaikkien oletetaan tietävän esimerkiksi politiikasta, ilmastosta, kulttuurista ja terveydestä jotain. Koronasta varsinkin on monenlaista asiantuntijaa vastakkaisine tietoineen. Moni ajattelee tietävänsä enemmän kuin toinen rinnalla tepastelija. Se tuo arvolatauksen, joka asettelee ihmiset hierarkiaan. Kuka kuuluu oikeaan tai väärään leiriin. Tiedosta voi tulla vallan väline ja totuuden etsintä unohtuu.

Kuinka paljon on tietoa, jota emme vielä tiedä? Siihen ei taida olla kenelläkään yhtä pitävää vastausta kuin omasta varmalta näyttävästä todellisuudestaan. Hiljalleen ymmärryksemme karttuu ja vanha tieto korvautuu uudella. Sen suhteen me olemme aikamme vankeja.

Tiedon vastakohta

Mikä on tiedon vastakohta? Kun ei vielä tiedä – vai vääräksi osoittautuva tieto, jonka voimin joku pääsee sanomaan otsalamppunsa valossa sanat: Mitä minä sanoin! Intohimoisesti omaan asiaansa suhtautuva jää taikapiiriinsä, jossa harva suostuu siihen, ettei tiedä kaikkea. Sekin tieto, mitä itsellä nyt on, voi näyttäytyä myöhemmin pelkkänä hippusena ja siksi väärin tulkittuna isossa kokonaisuudessa. Tämä pätee mihin tahansa asiaan.

Tiedon muruset liimattuina uskomuksilla ja tuntemuksilla luo meidän todellisuutemme ihmisinä, yhteensä ihmiskuntana meillä lienee hiukan enemmän yhteistä kollektiivista tietoa. Kuinka monta kertaa olenkaan kääntänyt takkini ja ollut toista mieltä jos mistäkin asiasta. Se on kasvua ja laajentumista. Oikeastaan nautin siitä, kun löydän uuden näkökulman, joka muuttaa todellisuuttani ja kyseenalaistaa vanhoja selityksiäni. Uusikin tieto voi olla puutteellinen tai aivan väärä, mutta pitää ajattelua käynnissä. Tämä toisinaan unohtuu.

Koko maasto käytössä

Täsmätietoa tarvitaan, toivon sitä verottajalta ja hammaslääkäriltä mainitakseni vain muutaman viime ajan kontaktin. ’Ei tietämisen’ tila avaa ennalta arvaamattoman. Siihen ei ole aluksi rakenteita, joihin asettaisi ymmärryksen puutteensa. Hiljalleen oma tila, keho, kokemus ja tunne alkaa muovata olemiseen. Tienviittoina toimii rauha ja lepo, silloin sydämellään näkee laajemmin. Siitä muodostuu henkilökohtaista tietoa. Toisen tieto on rakennettu eri palasista, mutta se on hänelle todellista. Jos me näkisimme motiivimme ja valikoivuutemme tiedon suhteen kirkkaammin, suostuisimmeko määrittelemään tietämisen sijasta käsityksiämme näkemyksiksi? Avaisiko se vuoropuhelua väittelyn ja oikeassa olemisen sijaan.

Omat isot ja pienemmätkin valinnat tiedon suhteen on hyvä tehdä siten, että katsoo karttaa niiltäkin kohdilta, joihin ei kuvitellut menevänsä. Kiire tietämisen reunustamien rajojen sisälle saa parhaimmillaan janoamaan sieltä ulos, katsomaan sitä, mitä ei vielä tiedä. Varman tiedon lukitseminen kuuluu aamulle, joka tulee aina yön jälkeen.

Tietoa tankkaamassa

Painutko jorpakkoon

Olen pysähtynyt kuuntelemaan uteliaana kiukkua ja raivoa, kuinka se voi toista palvella ja toisen myrkyttää. Kiukku on taitolaji, josta pitäisi saada päästötodistus suoritetusta oppimäärästä viimeistään yläasteella.

Viha on vahva henkilökohtainen reaktio jostain tapahtumasta. Sen tehtävä on pitää huolta rajoista ja oikeudenmukaisuudesta. Parhaimmillaan voimakas leimahdus pysäyttää ihmisen pitämään huolta itsestään. Keinot hyvien rajojen rakentamiseen eivät hoidu vihalla. Yksityinen oikeustaistelu kokemiaan vääryyksiä vastaan johtaa katkeruuteen ja uhriutumiseen, jos viha ei johda itsensä kuuntelemiseen.

Tulkinnoilla jorpakkoon

Jotkut tapahtumat elämässä nostavat syystäkin vihareaktion. Ihminen antaa kokemukselleen oman tulkintansa juuri tunteen takia. Käsikirjoitus alkaa saada tulkinnasta juonen, jonka faktat asiaan osallisen kanssa ovat tarkistamatta. Viha pysyy yllä ja saa uutta voimaa miettimällä koettuja vääryyksiä ja syyllisen kataluutta. Syyllinen kantaa omaa tulkintaansa ja kumma kyllä, usein myös hän kokee olevansa uhri. Lopulta lankavyyhti on niin sekaisin, ettei kukaan saa langanpäästä kiinni.

Neuvottelut siirtyvät sisäiseksi monologiksi ja motiivit jäävät osallisille hämärän peittoon tulkintojen varaan. Lopulta kukaan ei kanna vastuuta tapahtumista, koska jokainen on uhri omasta näkökulmastaan. Näillä mausteilla höystetään sopat monissa yhteisöissä, perheissä ja kansakunnissa jopa usean sukupolven ajan.

Pikaopinnot

Oppimatta jääneen taidon kaava on lyhykäisyydessään tämä: Tunnista tunne, se resonoi usein kehossa. Opettele tuntemaan viha jo pienestä hälytyksestä, ettei volyymia tarvitse aina nostaa raivoon asti. Anna tunteellesi nimi. Totea mikä tapahtuma sen nostatti. Huomaat olevasi jo tässä vaiheessa omalla tontillasi, kun siirrät fokuksen pois vihan kohteesta.

Kysy itseltäsi, miksi olet niin loukkaantunut ja vihainen? Vastaukset johtavat ytimeesi: ”Minua ei arvostettu, rakastettu, kuultu tai otettu huomioon.” Näistä syvemmistä tarpeista käsin voit tulla ymmärretyksi ja autetuksi, kun et itse hylkää itseäsi.

Energia kuluu hukkaan, jos jalostat vihaa koston ajatuksin. Jos ohitat syvimmän kokemuksesi, viha lakkaa palvelemasta ja tulkintasi kaventaa ymmärrystä. Sen seurauksena toisen osapuolen tarinalla ja kokemuksilla ei ole painoarvoa. Asian käsittely on tukossa, koska sinä olet sinetöinyt loukkaantumisesi.

Anteeksi

Kuinka kaunis sana ja niin väärin ymmärretty! Loukkaantuneena toivoo vastapuolen tunnustusta vääryyteen ja katuvaa anteeksipyytelyä. Siivu kerrallaan voisi harkita, josko antaisi anteeksi. Joskus tämä hidas tie voi toimia laihaksi sovuksi asti, mutta useammin ollaan taas jorpakossa näiden toiveiden kanssa.

Anteeksiantaminen on sisäinen prosessi, joka tapahtuu ihmisessä ja sen seurauksena myös hänen ympäristössään. Anteeksiantaminen ei ole armahtamista, väärän teon sallimista tai hyvä syy tehdä uudestaan väärin. Se ei ole unohtamista, kieltämistä tai haluttomuutta ymmärtää itselle aiheutettua vahinkoa. Eikä se edellytä suhteen uudelleen solmimista, joka kuitenkin usein mahdollistuu. Anteeksiantaminen antaa vapauden.


Hukassa on hyvä olla

Kun tutut koordinaatit katoavat, vanhat reitit eivät enää palvele, mutta uuttakaan ei vielä ole näkyvissä. Kuinka hukkaan voi eksyä, kun oma itse tuntuu vieraammalta kuin vastaantulija. Silloin olet perillä. Vahvin turva löytyy sisältä, syvästä sukelluksesta todellisuuteen. Muistista on luettavissa vastaus kysymykseen: Kuka minä olen?

Pääjuuri

Tarjonta tavoitteista, unelmista, peloista ja toiveista kasvattaa rönsyjä. Juuret on hyvä välillä puhdistaa. Pääjuuri kuljettaa tietoa rakkaudesta, myötätunnosta ja empatiasta itseä kohtaan. Siitä tulee mittari, kuinka paljon voi luottaa toisiin. Terapiatyö on opettanut, että mitä tahansa alkaa työstämään, pääjuuri on aina hoidettava, että muut säröt ja tienviitat kirkastuvat.

Rakkauden ja hyväksynnän kanava sydämeen löytyy yllättävissä tilanteissa. Paradoksi hukassa olemisesta tarjoaa reitin takaisin alkuun: suureen syliin, keskelle itseäsi. Jatkuva onnellisuuden tavoittelu voi hämärtää reittejä ja oikotiet kuristavat pääjuurta, joka mahdollistaa terveen kasvun.

Ensimmäinen askel

Hyväksyminen – kuinka kaunis sana! Se ei tarkoita passiivista sopeutumista huonoon tilanteeseen. Se ei tarkoita itsensä kieltämistä tai tunteiden hallintaa. Jatkuva ponnistelu on hukkuvalle varmin tapa vajota pohjaan, antautuminen auttaa siihen, että vesi kantaa.

Omien reaktioiden ja tunteiden hyväksyntä on ensimmäinen askel. Suunta on sillä valittu, ettei taistele itseään vastaan ja tule katsoneeksi maailmaa kuin peiliä omaan turvattomuuteen.

Valitsen syksyn teemakseni hyväksymisen. Odotan uteliaana, mitä kaikkea saan hyväksyä ja kuinka monien kanssa löydän hiljaista viisautta. Kohtaammeko alkavilla ja päättyvillä poluilla, jotka sinä jo tunnet, tai minä?

Mylläri

Mustarastaiden huilut, räkättirastaan huutama piikkilanka reviirinsä rajoilla, auringon kosketus iholla ja illan hiljaisuus. Näitä kaikkia olisi nyt tarjolla. Loma on hyvä katko oravanpyörään, mutta joka päivä on mahdollista pysähtyä hyvään hetkeen. Vai onko?

Ajatukset taluttavat

Tyhjä hetki täyttyy nopeasti uudella ajatuksella. Se taluttaa omaan suuntansa. Huolet, pelot, vaatimukset ja lista tekemättömistä töistä siirtyvät osaksi itseä, joka ohjelmoituu suorittamaan, vaikka ei jaksaisi. Moni hyvä hetki olisi läsnä, mutta fokus on muualla. Eräs arvostamistani opettajistani sanoi: ”Jos laittaa paskaa myllyyn, lopputuloksena on aina paskaa, vaikka kuinka pyörittäisi.”

Rento tekeminen on mukavaa ja inspiroi. Toiset latautuvat enemmän toiminnan kautta. Olemisen ja tekemisen välinen liitto ei ole kovin yksinkertainen. Yhdelle sopii puutarhan kuokkiminen, lenkkeily tai ongelman ratkaiseminen työtehtävässä. Toinen tarvitsee vain olemista, hiljaista ajatusten ja havaintojen virtaa. Kaikki meistä hyötyvät sopivassa suhteessa monista keinoista. Moni unohtaa omien akkujen latautumisen, ihmeellistä kyllä, vaikka se on mukavaa.

Hereillä

Mitä ajatuksia kiertää oman pään avaruudessa? Useamman kerran päivässä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan sisäistä puhetta. Sen nostamat tunteet kertovat nopeasti, mitä reseptiä on käyttänyt ajatusten taikinaan. Huolimyllyn kanssa lomailu tuntuu menevän hukkaan. Jo ensimmäisen viikon jälkeen murhe loman loppumisesta heittää varjon keskelle aurinkoista päivää. Ajatukset jäävät automaattiohjauksella toistamaan lopputulosta, joka lisää tyytymättömyyttä.

Jos pysyy hereillä ajatustensa suhteen, niitä voi valita. Uudet polut ajatuksissa vievät lähemmäksi sitä, kuka todella olet. Sieltä löytyy vastauksia, joiden pohjalta jokainen voi tarkistaa suuntaansa. Joskus tapahtumia on niin tiheästi elämässä, että ainoaksi valinnaksi jää, kuinka suhtautua sen hetken olosuhteisiin. Tällöin kokemus muuttuu ajatusten avulla.

Kokonaiseksi

Valo siivilöi näkyväksi. Meidän syvimmät toiveemme, yhteys toisiimme, maahan ja luontoon, ovat sisäänrakennettuna meissä. Itselleen näkyväksi tuleminen pyytää rakastavaa katsetta, hyväksyntää ja arvostusta. Se puhdistaa ajatusmyllyä parhaiten ja muistuttaa mahdollisuuksista. Millä tavalla suhtaudumme itseemme, samoin peilaamme katseemme toisiin ihmisiin. Kuinka haluat nähdä parhaan ystäväsi, itsesi?

Puolukat kypsyvät ajallaan
« Older Entries