Terhi Vedenkivi

Viime vuosisadan alussa oli tapana, että lapsista huolehdittiin lähettämällä heidät ruuan ääreen. Agnes oli 10-vuotias, kun hänet saateltiin syksyllä naapurikylään piikomaan. Ei ollut kännyköitä, ei lomia tai linja-autoja, millä olisi pitänyt yhteyttä kotiväkeen. Agnes teki talon puhdetöitä, sai sitä vastaan petipaikan ja ruokaa. Ikävä vain kasvoi niin suureksi, ettei sen kanssa enää voinut olla. Äiti tuli jouluksi hakemaan kotiin. Reen alla lumi narskui ja viima kylmetti kasvoilla, mutta sydän lauloi ilosta ja äidin läsnäolo lämmitti kuin leivinuuni.

Paluu

Rekivällyn alla vapisi pieni karitsa, jonka Agnes sai palkaksi koko syksyn työstä. Hän oli niin onnellinen; kerrankin jotain aivan omaa kotiin tuomisiksi. Hevonen pysäytettiin tien varressa olevan talon pihaan. Sieltä käytiin pyytämässä vettä juotavaksi. Agnes otti karitsan syliinsä ja talon lapset kirmasivat sen pehmeää karvaa silittelemään. Siitä pienen tytön ilo paisui niin isoksi, että se jälki ei unohtunut koskaan. Lopulta päästiin kotiin siskojen luokse yhdessä hoitamaan lammasta.

Juuret

Tämän tarinan kuulin isoäidiltäni, joka eli lähes 103 vuotiaaksi ja kertoi joulutarinaansa. Tosin itsekseni vasta ynnäsin vuosilukuja ja huomasin, että piikominen oli ehkä järjestetty pelastamaan tyttö kansalaissodalta. Vuosi oli 1918 ja perheen 17 vuotias poika menetti silloin kotipaikkakunnalla henkensä. Kuinka kiitollinen minäkin saan olla lampaasta ja köyhän perheen yhteisestä joulusta.