Ranne jäykkänä opettelimme kirjoittamaan kaunokirjoitusta eli kaunoa. Ensin lyijykynällä ja kumittamista syntyi paljon. Seuraavaksi mustekynällä, oikealla terällä, joka kastettiin mustepulloon ja suurimmat pisarat kuivattiin imupaperiin. Kädet ja pulpetit olivat aina musteläikkiä täynnä. Pian tilannetta helpotti mustetäytekynä, jolla jatkettiin. Oman käsialan löytyminen oli iso tavoite, josta toiset iloitsivat ja osa sai tyytyä harakanvarpaisiinsa.
Uskomatonta verrattuna nykyajan tekstivoittoiseen käsialaan, joka on kaikilla melko samanlainen. Käsin kirjoittaminen tuntuu loppuvan kokonaan, kun peukaloilla saa näpyteltyä luettavaa tekstiä napakoilla lyhenteillä kuin entisajan sihteerit pikakirjoituksella. Viesti kulkee helposti ja se on tärkeintä.
Sanojen taika
Rakkauskirjeet niputettiin vinttien pölyisiin nurkkiin ja muutaman polven jälkeen, niistä avautui sukujen ketjuihin kauniita tarinoita. Monikaan ei enää saa käsin kirjoitettuja kirjeitä. Korona-aikana tapaamiset ovat rajoitettuja ja arjen vauhti hidastunut harrastusten vähentyessä. Olisiko nyt aikaa kirjoittaa omalla kaunolla kirjeitä?
Kirjoitin usein joulukirjeen kortin sijaan suvun vanhimmille jäsenille. Kerroin omia muistojani heistä, nostin asioita, joita heissä olen arvostanut. Perustelin, miksi he ovat tehneet vaikutuksen. Vanhemman ikäpolven ihmiset harvoin saivat hyvää palautetta itsestään, enemmän tekemisistään. Siksi he lukivat kirjeitä liikuttuneina useaan kertaan. Minulle oli ilo kirjoittaa.
Vanhojen poistuttua olen osoittanut joulukirjeet nuoremmille. Mietin sitä potentiaalia, mitä heissä näen. Ja kauneimmalla kaunolla kirjoitan kuin kirkkaan peilikuvan, jonka haluan antaa heidän matkaansa. Annan yhteen kirjeeseen paljon aikaa, sanat sisältävät voimaa, joka pyyhkäisee sumut maisemasta ja silta toisen luo avautuu.
Henkilögallerian jouluposti
Vanhempani eivät koskaan saaneet joulukirjettäni. Aloitin ne vasta heidän kuoltuaan. Mutta kannan heitä mukanani niinkuin kaikkia muitakin ihmisiä, heitäkin, kenestä olen loitonnut enkä edes haluaisi tavata. He jatkavat elämäänsä henkilögalleriassani. Kuka moittii, toinen kannustaa, jollekin yritin todistaa mitä milloinkin.
Käsikirjoittajan oikeuteni antaa luvan henkilögalleriassani majaileville kasvaa. Siihen tarvitaan minun ymmärrystä, katsomista useasta näkökulmasta, anteeksiantamista, vastuun ottamista, uudelleen sanoittamista ja oman kokemuksen suhteellistamista. Tämä takaa matkani jatkumista mukavasti eteenpäin.
Kirjeitä voi kirjoittaa eläville ja kuolleille. Joskus henkilögalleriaan täytyy ensin kirjoittaa kaikki se, mitä ei saanut sanottua. Sen jälkeen voi vapautua ja kirjoittaa sille potentiaaliselle, kasvaneelle tyypille, mitä voimaa hänessä on. Suru on meille vapautus, millä voi päästää irti siitä, jos henkilö ei eläessään kyennyt siihen mikä olisi ollut mahdollista.
Postia henkilögalleriaan voi käydä niin pitkään kuin prosessi vaatii. Joskus riittää yksi kirje. Parhaassa tapauksessa posti kulkee molempiin suuntiin. Voit lainata kätesi kenelle vain henkilögalleriastasi ja hän kirjoittaa sinulle vastauksen. Joskus olen hämmästynyt jopa käsialan muutoksesta ja sisällöstä. Kirjeessä saatat saada odottamasi sanat: Anteeksi…minä rakastan sinua. Hyvää joulua!
