Terhi Vedenkivi

Elämän tapahtumien kulkua ei voi aina ohjailla. Joskus tulee vastaan jyrkkiä mutkia tai näköala eteenpäin on vain sumun peitossa. Toisinaan hyvin pienet ulkoiset tapahtumat saattavat toimia laukaisevana tekijänä vanhojen kipujen kokemiseen. Tunne tulee aina preesensissä eli alkuperäisenä ja aitona.

Avuttomuuden tunne on inhimillistä. Siihen kytkeytyy riittämättömyys, tieto siitä, että oma osuus ei avaa ulospääsyä. Minkälaiseen reaktioon avuttomuus meidät johtaa?

Opitut valinnat

Tunnistatko ja osaat nimetä avuttomuuden vai ohitatko sen pullistelemalla itsetuntoasi, ettet paljastuisi edes itsellesi? Oletko sisupussi, joka rakastat harmaita kiviä, koska niiden läpi ponnistelu tuntuu tutulta? Pudotatko hanskat etkä tee omaa osuuttasi ollenkaan ja alat tuntea olosi kotoisaksi kaiken surkeuden keskellä? Rankaisetko itseäsi yhä syvemmälle avuttomuuteen, koska et ole minkään arvoinen? Mietitkö loputtomiin kohtaloasi ja vahvistat uskomustasi: Aina minulle käy näin! Analysoitko pääsi puhki miksi, mikä johti sinut tähän? Ja mitä sitten vaikka ymmärtäisit? Lopulta tärkein kysymys on, kuinka tunnistat ja hyväksyt avuttomuuden tunteet ja kokemukset.

Myötätunto

Hyväksyminen ei pyydä ratkaisua tai tietoa, mihin tilanne johtaa. Mitä sanoisit hyvälle ystävällesi, kun hän on heikoilla, voimaton ja avuton? Voi olla, että sanat ovat vähissä, mutta myötätuntoinen asenne kulkee kuin valo läpi säröjen ja halkeamien. Katso itseäsi samalla tavalla. Oma tarina muuttuu kasvun myötä ja avuttomuuden kokeminen antaa siihen hyvä mahdollisuuden.

Meissä on monta kerrosta, yhtä aikaa avuttomuuden kanssa myös opittuja taitoja ja vahvuutta, vaikka tunne kertoisi jotain toista. Hyväksyminen avaa yhteyden omiin sisäisiin apuihin ja näkökulmiin sekä myös muilta ihmisiltä tulevaan apuun. Aikuisille ei aina löydy vahvaa rinnallakulkijaa joka hetkeen, mutta itsessä on paljon voimaa. Kun avaa itsensä avulle voi hämmästyä, kuinka paljon vetoapua saa elämältä monin tavoin: sopivia sanoja, lauluja, artikkeleita, ikiaikaisia viisauksia, omia vanhoja oivalluksia ja kohtaamisia.

Avuttomuuden tunnistaminen, hyväksyminen ja avun vastaanottaminen johtavat terveeseen ymmärrykseen omista voimavaroista ja rajoista. Jokainen kirjoittaa elämäntarinaansa itse niistä kokemuksista, joita tulee pyytämättä sekä omilla valinnoilla. Avuttomuus on toisinaan ihmisen osa, se tekee meistä vuorollaan auttajia ja avuntarvitsijoita. Nämä tilanteet johtavat parhaimmillaan syviin kohtaamisiin, jotka mahdollistavat kaikkien ymmärryksen ja elämän taitojen lisääntymisen.