Terhi Vedenkivi

Kirjoitan joka kuukausi blogin. Sitä on mukava miettiä ja alitajunta tarjoilee teemoja terapeutin tutuilta alueilta. Nyt uutisvirran sotatoimet ottivat etuajo-oikeuden, enkä voi sitä ohittaa. Epämääräinen ahdistus atomisodan pelosta 60-luvulla muokkasi lapsuuttamme. Nyt näen samaa nykynuorten huolissa.

Epigeneettinen muisti

Monien sukupolvien hiljaisen tiedon mekanismi aukeaa hiljalleen tieteen kehittyessä. Epigeneettinen perinnöllisyys tarjoaa selityksiä. Tietyt kokemukset ovat kuin valokuva, jota geenit kantavat eteenpäin. Tästä saadaan varmasti lisää ymmärrystä solutasolla, mutta meillä on siitä kokemusta.

Vanhempani kokivat sodan. Äiti nukkui takki päällä, että pääsi nopeasti juoksemaan suojaan ilmahälytyksen tullessa. Hän törmäsi pimeässä puistonpenkkiin 12-vuotiaana, löi päänsä ja heräsi maasta yksin katsellessaan pommien putoamista. Tämän kuulin vasta aikuisena, kun hän kertoi nähneensä pommeista unta yli 50-vuotiaaksi. Pimeän pelko oli siirtynyt minuun kuoleman pelkona, joka oli täysin irrationaalista. Se laittoi etsimään turvallisuutta ja altistusten kautta lopulta hyväksyin pimeän ja valon sisaruksiksi elämääni.

Sanattomuus

Isäni lähti 18-vuotiaana jatkosotaan, haavoittui ja selvisi siitä. Paras ystävä oli etulinjassa mukana. Pojat pitivät toisiaan kädestä kiinni hypätessään kuoppaan turvaan. Ystävä sai pahan osuman päähän ja putosi kuoppaan kuolleena isäni päälle. Tästä isäni ei puhunut koskaan, kuulin tapahtuman sukulaiselta isän jo kuoltua. Osa kotiin pallanneista ratkaisi sotatraumat raivoamalla, usein humalassa ja osa sulki suunsa. Kokemuksille ei tullut sanoja.

Omat yllättävät pelästymiset ja uhkatilanteet tuottivat oudon leimahduksen, että pääni hajoaa. Isän tarinan ymmärtäminen antoi selityksen. Isän trauma siirtyi kuin valokuva minuun epigeneettisen muistin kautta, eikä minulla ollut tiedossa tarinaa, mihin olisin voinut mielikuvani sijoittaa.

Puhumattomat tapahtumat johtavat siihen, että tarvitaan kokonainen elämä, koska tarina aukeaa vasta takaperin, eikä aina sittenkään. Vanhempien painajaiset tikattiin painaviin täkkeihin, joiden alla nukuimme, vartuimme ja opettelimme elämään pelkojemme kanssa.

Lahja

Kuinka voimme kantaa rauhasta ajatusta, toimia sen eteen nyt? Olen valmis maksamaan rauhasta kovan hinnan. Miten voimme auttaa sodan uhreja, sillä se kannattaa. Monet seuraavat sukupolvet tulevat kärsimään tästä käynnissä olevasta sodasta. Sodassa on vain häviäjiä.

Traumoja voi myös tasapainottaa ja kertoa riittävässä määrin kokemuksistaan, että jokainen voi ymmärtää mihin suvun tarinaan itseään kirjoittaa. Todennäköisesti epigenetiikka kuljettaa myös parantumista eteenpäin. Silloin juoni siirtyy ainakin jossain määrin helpommin seuraavan sukupolven valtuuksiin kirjoittaa tarinaansa itse.

Isäni jäi hahmoksi, jota en oppinut tuntemaan ihmisenä. Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin antoi suuren lahjan sanomalla: ”Kaksi asiaa, joita en ole osannut koskaan kertoa, sanon nyt: Sota pilasi elämäni ja minä rakastan sinua.”