Luonnossa liikkuessa voi ihastella vihreän sävyjä, tuoreiden lintupesueiden pyrähdyksiä ja metsän runsasta kanttarellisatoa. Kuinka paljon täydellisempää olisi, jos me ihmiset olisimme osanneet säästää ja kunnioittaa planeettaamme. Kaikki muu on täydellistä, mutta ihmiskunta vain niin keskeneräinen.
Heikkous vai vahvuus
Luin juuri Mihail Šiškinin Sota vai rauha -teoksen, joka avasi ymmärrystäni pitkältä matkaltamme naapurimaahamme. Jos yksilön vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ole, vastuun kantaa kaukainen hallinto eikä sitä ole syytä arvostella ainakaan ääneen. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan muutokseen? Historian valossa tosi monta.
Nopean muutoksen toivossa on viisasta siivota omaa tonttia. Me kaikki kannamme jotain yhteiseen kekoomme. Ajatukset, puheet, teot, asenteet ja uskomukset luovat kollektiivisen kenttämme ihmiskuntana. Jokainen voi vaikuttaa omaan verkostoonsa.
Haemmeko toisten heikkouksia, joiden päältä koemme olevamme korkemmalla vai onko keskeneräisyyden näkeminen kutsu kasvuun ja muutokseen? Arvostelu on niin helppoa ja houkuttelevaa. Kritiikkiä tietysti tarvitaankin, että vastavoimia saadaan käyttöön parempaan maailmaan. Diktaattorien aika vain näyttää toistaiseksi jatkuvan. Miten sen kestää muuten kuin sulkemalla silmät ja säännöstelemällä tiedon määrää todellisuudesta?
Ihmiskäsitys luo maailmankuvan
Kuka minä olen? Kysymys tulee aika ajoin elämänkaaressa voimakkaasti ratkaistavaksi. Arvot kirkastavat minuutta, mikä on juuri minulle tärkeää? Kuinka itse voin toteuttaa sitä ja milloin toimin arvojen vastaisesti?
Ihmiskunta kehittyy ja kasvaa -joskin hitaammin kuin aiemmin toivoin tai uskoin. Etenemisvauhti ei kai ole niin tärkeää kuin oikea suunta. Humaanit arvot lienevät paras takuu ihmiskunnan jatkolle. Toisten kunnioitus ja arvostus takaa kaikille oikeuden elämään luontoa säästäen. Vaikka olemme toteutumasta kaukana, omaa osuuttaan voi kukin kantokykynsä mukaan arvioida.
Tiedän, että tämä aihe on kuuma ja aiheuttaa isoja tunteita, mutta siitä huolimatta itse painin ruokavalintojen, kuluttamisen, lentämisen ja ärsyttävien mielipiteiden arvostelemisen kanssa. Ja olen niin keskeneräinen! Samalla en voi unohtaa, että olen osaltani tullut muuttamaan maailmaa – toivon, että paremmaksi.
Muutamien satojen tai tuhansien vuosien päästä tämä tekoälyn aikakausi näyttäytyy keskiajan pimeänä jatkeena, jos me ihmiset unohdamme ihmisyyden, ytimen itsestämme, josta kukin voi lukea tienviittoja parhaaseen polkuunsa.
