Olen miettinyt psykiatrisia diagnooseja. Itse ohitan sen niin paljon kuin mahdollista tavatessani ihmisiä vastaanotollani. Diagnoosi on alun perin tarkoittanut yleisessä kielenkäytössä päätöstä tai tuomiota. Sanatarkka määritys on ”läpikotainen tieto”. Se on pohja lääketieteeseen perustuvalle hoidolle.
Mielenterveyden diagnooseista oli hyvä artikkeli Helsingin Sanomissa 11.1.23. Siinä Jyväskylän Yliopiston tutkijatohtori Tomi Bergström ravistelee vakiintuneita käsityksiä hoitokäytännöistä. Myös eettiset ongelmat tulevat näiden näkökulmien kautta esille. Hän on kirjoittanut viime vuonna julkaistun kirjan Mieletön häiriö.
Mielenterveysdiagnooseja on paljon vaikeampi mitata kuin monia somaattisia sairauksia. Psykiatrinen diagnoosi on usein yksittäisen lääkärin tekemä oirekuvaus potilaan voinnista sillä hetkellä. Tutkijatohtorin mukaan diagnoosien tarkkuus ja ennustearvo ei ole luotettava ja siksi niiden antamiseen liittyy riskejä. Diagnoosin viitekehys saattaa kapeuttaa myös ammattilaisia kohtaamaan ihmistä itseään. Näin siis pohditaan kyseisessä kirjassa ja usein olen itsekin kummastellut, kuinka ihminen ottaa diagnoosin kantaakseen.
Havaintojani
Diagnoosi voi johtaa hyvään ja tarkoituksenmukaiseen hoitoon tai muodostua itseään toteuttavaksi kehäksi. Kun identifioituu diagnoosiinsa se saattaa roikkua päällä kuin nuhruinen takki vuosikymmenien ajan. Ja olen nähnyt vuorenvarmasti myös vääriä diagnooseja, joita ei ole purettu, vaan laitettu uusi päälle. Lääkityksiä on kokeiltu paniikkioireeseen, ahdistukseen, masennukseen, pakko-oireisiin, unettomuuteen ja moneen muuhun huonoin sekä hyvin tuloksin.
”Minä olen tällainen…” Olen kuullut monen sanovan itsestään erilaisia määrityksiä, jotka pohjautuvat diagnooseihin, kapeaan kuvaan siitä, mitä muuta ja paljon enemmän he ovat. Kuka siellä takin alla on? Moni voi ainakin hetkeksi riisua diagnoosin ja nähdä itsensä ainutlaatuisena. Silloin käyttämättömät voimat voivat yllättää. Kokemus on hieno, kun voi siirtyä lähemmäksi todellista olemustaan. Onnellinen masentunut, toiveikas ahdistunut, utelias uneton ja monta muuta paradoksia laittaa määrittelemään terveellä ja kauniilla tavalla minuuttaan uudestaan.
Parantumista ja kasvua
Matka itseen pyytää tarkistamaan mistä peilipinnoista katsoo elämäänsä. Meidän kaikkien ihmiskäsitystä voisi avartaa, jos antaisimme mahdollisuuden kulkea hitaammin, olla välillä vähävoimainen tai herkkä tuntemaan. Ei ole oikeaa tapaa elää tai päästä helpommalla, vaan jokaisella on omansa, kuinka toteutua niillä ominaisuuksilla, joilla on varustettu.
Moni etsii netistä apua ja paljon sieltä löytyykin, mutta silloin ollaan useimmiten upottavalla suolla, kun diagnooseja annetaan itselle tai perheenjäsenelle. Toivon, että kotidiagnooseja olisi vähemmän, oireilun syyt ja todellinen apu löytyy itsestä – olipa diagnoosia tai ei.
Sivuhuomio
Mietin pidempään ja tein havaintoja diagnooseihin liittyvistä ilmiöistä. Ennen tämän blogin kirjoittamista aihe nousi raikkaalla tavalla esiin mediassa. Tuntuu riittävän pelkkä ajattelu – joku nappaa aiheen ja lisää siihen uusia näkökulmia. Ehkä ryhdyn ajattelijaksi. Seuraavaksi mietin toivoa ja rauhaa, joka kerää kollektiiviseen kenttäämme valoa. Tule mukaan! Se saa määritellä suuntamme.